Ulkonäköpaineita? E-hei..

Yhteen jumppapaikoista, joissa ohjaan, ilmestyi tänä syksynä ohjaajan lava. Tällaiselle ujolle ja lievästi esiintymiskammoiselle se toimi ramppikuumetta lisäävänä... En pidä jumpan ohjaamista sinänsä esiintymisenä, mutta esillähän siinä joutuu olemaan. Huippuohjaajat ovat toki asia erikseen, jotkut todellisia esiintyviä staroja, mutta tavisohjaajan ollessa kyseessä ei kyse mielestäni ole esityksestä, vaan perimmäiseltä tarkoitukseltaan asiakkaan liikkumaan saamisesta. Lavan olemassaolo kuitenkin  korostaa esiintymistä. Lavalla "esiintyessäni" olen myös huomannut sen korostavan isoa takapuolta, hyllyviä reisiä, lepattavia alleja suurentuneista ja töhnän täyttämistä ihohuokosista puhumattakaan! Huonona päivänä siis omat epävarmuudet ja vartalon ongelmakohdat nousevat mittaamattomiin määreisiin ja itsekritiikki on armotonta. Ilman lavaa, asiakkaiden kanssa samalla tasolla ohjatessa tämä "ongelma" ei tuntunut niin suurelta, kun itsekin sai fyysisesti sulautua ihmisjoukkoon. Lavalla ollessa tuntee olevansa enemmän katseiden, arvioinnin ja arvostelun kohteena. Asiaa ei helpota asiakkaiden negatiivinen palaute lavarakennelmasta. Silloin tuntee itsensä vielä nolommaksi lavalle kiivetessä. Tätä asiaa märehtiessäni olen kiinnittänyt huomiota myös ohjaajakollegoideni laittautumiseen ennen tunteja ja toden totta, useimmilla on huolellinen meikki tehtynä, hiukset kivasti laitettuna ja hileinen toppi päällä ohjaamaan tai asiakastapaamiseen mennessä. Jotkut vielä meikkaavat lisää juuri ennen tunnin alkua. Ulkonäkökeskeisen alan ollessa kyseessä se ei mikään ihme tietysti olekaan, mutta harvoin tai itseasiassa en ole koskaan kuullut puhuttavan jumppaohjaajien ulkonäköpaineista. Esilläolo vaatii tietysti jonkin verran itsevarmuutta eikä itsevarmuuteen liity omien epävarmuuksien tai heikkouksien näyttäminen. Luulen myös, että mitä kauemmas kaupungista mennään, sitä vähemmän ulkonäöllä on liikkuessa merkitystä jumppaaville asiakkaille tai ohjaajalle itselleen. Vai onko sittenkään?

Omaan perusluonteeseeni on pikkutytöstä lähtien kuulunut arkuus ja epävarmuus. Liikunnan harrastamisen myötä itsetuntoni on parantunut huomattavasti, mitä pidänkin yhtenä liikkumisen ehdottomasti parhaista psyykeen vaikuttavista puolista. Joskus kuitenkin epävarmuus nostaa rumaa päätään ja varsinkin katseiden kohteena ollessa alkaa itsekin tarkkailla yksityiskohtaisemmin itseään. Ulkonäköpaineita siis on, mutta onneksi liikunta saa olon tuntumaan paremmalta ja paikat vähemmän höllyviltä. Myös iän karttuminen ja etenkin lapsen saaminen on vaikuttanut niin, että terveyden ja hyvän olon arvostaminen menee ulkonäön edelle: aikaisemmin piti olla täydellinen vartalo, nykyään tärkeintä on terve ja sopusuhtainen (ja myönnettäköön, sopivan kiinteä) vartalo.

Omia ulkonäköön liittyviä epävarmuuksiani ohjatessa ovat:

-hiukset huonosti (ja nehän ovat aina hikoillessa huonosti)

-naama (pohjaton epävarmuuden lähde, jos sitä lähtee miettimään)

-(naamaankin liittyen) ilmeet: hymyilläkö enemmän vai vähemmän ja näyttääkö ilmeet esim. pumppitankoa vääntäessä muuten vaan tyhmiltä...

-reidet/peppu (tuli taas herkuteltua viikonloppuna...)

-viimeisimpänä käsivarret, jotka näyttävät välillä liikaa ja välillä liian vähän treenatuilta...

Joskus tuntuu ohjaamaan mennessä tältä...

...kun pitäisi näyttää tältä...

Jos oikein alkaa miettimään, niin listaa voisi varmasti jatkaakin, mutta onneksi liikkumaan päästessä ulkoiset asiat haihtuvat yleensä mielestä. Hyvää musaa päälle ja liikkumaan, sillä se olo paranee ja itsevarmuus lisääntyy! Huumoria unohtamatta :).