Kiireet alkoivatkin sitten heti, kun pääsin huokailemasta miten ihanan rauhallisesti syksy on lähtenyt käyntiin. Viime viikot ovat olleet aikamoista kahden työpaikan välillä lentämistä ja stressiäkin on ollut vaihtelevasti niiden vaatimuksiin vastatessa. Perhe on jäänyt liian vähälle huomiolle ja koti huonolle pidolle. Näppylöitä on noussut ihoon ja ohjaamaanhan on tietysti mentävä, vaikka olisi naama näppylöillä. Tosin asiakkaat niitä tuskin huomaavat keskittyessään omien heikkouksiensa, turvotustensa ja näppylöidensä tuskailuun. Ihmettelin mielessäni tässä eräälläkin tunnilla, miten tunnelma salissa oli kriittisyydestä tukahduttava, ja ensin tietysti mietin, että mitä nyt tein tai sanoin väärin. Sitten ymmärsin, että tunnelma on tiheänään asiakkaiden ITSEkritiikkiä: peilistä näkyy oma harmaa ja hymytön naama ja vartalon muhkurat kireissä jumppavaatteissa. Sateinen, betoninharmaa sää ei tietysti sekään paranna mielialaa. Ystävän henkinen tsemppaaminen alakulon iskiessä on yleensä helppoa, mutta jumppasalillisen töiden, elämän ja syksyisen sään väsyttämien naisten piristäminen on melko haastavaa ja tekee ohjaamisesta raskasta. Aina toivon, että asiakkaat saisivat iloa ja nautintoa ja virkeyttä liikunnasta, mutta harmittavaa on, ettei se läheskään joka kerta välity ohjaajalle tunnin aikana. Ohjaaja näkee vain ne totiset ilmeet ja itsensä kurittamista odottavat asiakkaat ja voi vain toivoa, että pukuhuoneessa tai viimeistään kotona treenin jälkeen on rentoutunutta ja virkeää, henkisesti paremmin voivaa porukkaa.
Allaolevalla kappaleella olen yrittänyt viestittää asiakkaille, että he ovat kauniita ja ihania sellaisenaan eivätkä antaisi kenenkään lannistaa itseään. Itsekin ohjaajana, työelämässä ja muualla saan tästä hyvän tsemppifiiliksen päälle!
Iloa ja hyvää virettä syksyyn!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti